Kirjoitin vuonna 2016 Sitoutumattoman Vasemmiston Toimenpide-lehteen artikkelin työstä ja intohimosta.
Myös Sad Pingviini-teos julkaistiin jutun yhteydessä.
Nykyään en kannata mitään puoluetta.
Koko lehti on luettavissa sähköisenä versiona. Alla on koko teksti luettavammassa tekstimuodossa.
Sisäistä poltetta ja taisteluarpia
Elin kauan uskossa, että parhaimmillani olen vain säntillinen työläinen. En uskonut itseeni. Siihen ei koulutettu riittävästi. Sitten luin jostain, että palkkatyö on tyhmien hommaa. Ymmärrykseni meni uusiksi siitä, mikä on tärkeää ja mitä menestyminen tarkoittaa. Tajusin, että minun on pakko toteuttaa itseäni. Minun täytyy tehdä taidetta. Se on ollut veressä lapsesta saakka, jolloin tutkin ihaillen enoni piirtämiä sarjakuvia. Nyt näen palkallisen kokoaikatyön lähinnä unelmieni tuhoajana. Lopetin tekemästä mitä työyhteiskunta vaatii ja myymästä itseäni muiden pelinappulaksi.
Olisi hauskaa, jos voisin kuulostaa voitokkaalta liiketoimintavalmentajalta, joka kilpailee helpompaan ansioon uskovista asiakkaista kertomalla esimerkkejä ihanasta elämästä sekä runsaasta vapaa-ajasta, mutta suoraan sanoen, päätökseni ryhtyä yrittäjäksi ja luottaa itseeni enemmän ei ole vielä ollut erityisen tuottoisa. Sen tuottamattomuus on tuonut toisinaan paljon kärsimystä. Jossain vaiheessa jopa palasin palkkatyöhön korjatakseni rahavaikeudet. Ehdollistuin nopeasti uudelleen työläiseksi. Huonon kauden jälkeen tunsin olevani työssä jotain erityisempää, kun sain kehuja, suhteellisen hyvää palkkaa ja firman bileissä ympärillä pyöri tunnettuja sijoittajia. Täytin paikkani vaateliaassa työyhteiskunnassa ja tuli hyväksytty olo. Ansaitsin ensimmäisen kokonaisen vuosilomani ja sain idean kaukolomamatkasta. Seuraavana päivänä sainkin kenkää. Pakotetun kesäloman ensimmäisenä päivänä join yksin lähikaupan halvinta olutta Näsijärven rannalla. Kylmänä päivänä toukokuussa.
Sen jälkeen jokin minussa on alkanut vastustaa entistä agressiivisemmin kaikkea palkallista kokopäivätyötä, mikä ei tyydytä omaa poltetta. Se on myös liian epävarma tulonlähde. En halua, että joku toinen hallitsee elämääni enää.
Uskon, että kuka tahansa voi menestyä, jos keskittyy täydellisesti siihen mitä rakastaa tehdä ja uskoo itseensä. On olemassa belgialainen sanonta: Veri ryömii sinne, minne se ei voi kävellä. Se tarkoittaa, ettei voi välttyä olemasta sellainen, joksi on tarkoitettu. Luonne ei kuole.
Koskaan en ole voinut niin huonosti kuin aikoinaan ulkomailla työssä, joka ei soveltunut minulle. Lihoin, näin painajaisia ja viini virtasi. Kun sain koulutuksen jälkeen työkoneen, ensimmäisenä lähetin sillä työhakemuksen toiseen firmaan. Kuukausia myöhemmin lopulta irtisanouduin ja piti kirjoittaa perinteikkäästi osastolle jäähyväisviesti. Minä puolestani haukuin tuon monikansallisen korporaation kaikki säännöt ja käytännöt (kuten kaikille päivittäin lähetetyn tilaston, johon duunarit oli listattu paremmuusjärjestykseen), jotka saivat minut tuntemaan itseni onnettomaksi häviäjäksi. Osaston päällikkö raivostui viestistäni ja laskeutui kerrankin tornistaan loosiin rähjäämään vieruskavereiden teeskennellessä kiireisiä. Nainen huusi poistuessaankin vielä sermin takaa jotain englanniksi, mitä en enää ymmärtänyt. Palauttaessani kamojani tiimin johtajana toimineelle entiselle missikanditaatille, hän puolestaan ei halunnut kätellä ja, kun vaivalloisesti lopulta taipui, pyysi ottamaan yhteyttä sitten, kun löydän työpaikan, jossa jokaista käyttämääni minuuttia ei valvota kuin pizzaa uunissa. Enää ei puutu kuin yhteystiedot.
Kun ihminen tekee asioita intohimosta, hän tekee työnsä hyvin ja tulee siinä hyväksi. Silloin sillä työllä myös ansaitaan. Tätä ei korporaation mallissa ymmärretty. Tehokkuuteen painostettiin valvonnalla ja luomalla kilpailuasetelma työntekijöiden välille. Tottelevaisuuteen ehdollistettiin pitämällä yllä naurettavia sääntöjä. Pelkäsivät varmaan, että onnistuin laskemaan ison osaston työmoraalia ja asettamaan ehdollistamisyritykset naurunalaiseksi. Osa työkavereista kiittelikin, toinen osa oli shokissa ja jopa puolusti pomoaan. Sairasta.
Työyhteiskunta kuihduttaa hiljaa elämän aikaisessa vaiheessa syntyneet unelmat. Uusia unelmia ei synny TE-toimistoissa eikä hallituksissa. Ihminen ilman unelmia on mielikuvitukseton, aivopesty ja muiden miellyttäjä. Sellaiset ihmiset ovat huippuyksilöitä TE-toimiston uravalmennuskurssilla. He eivät välitä siitä, että virkamies päättää heille jonkin mielestään sopivan ammatin.
Työpaikan menettäminen tahtomattaan ei tunnu hyvältä, mutta minulle potkut oli parasta mitä voi tapahtua. Se on aina tilaisuus muuttaa suuntaa ja antaa omalle intohimolle tilaisuus. On kuitenkin yleistä, että muutoksen halua ei ymmärretä. Pahimmassa tapauksessa läheiset tai jopa omaiset syyllistävät huonosta valinnasta. Ihmiset eivät halua, että muutumme, siksi he vastustavat poikkeuksellisia päätöksiämme. He haluaisivat pitää meidät sellaisina kuin olemme, heitä varten.
Uudella todelliseen minääni pohjautuvalla urallani on toki ollut huonoja kausia, mutta on ollut menestyksekkäitäkin. Pääasia on, että toteutan nyt itseäni itselleni sopivalla tavalla. Kyllä se aina palkitsee, pakkohan sen on. On hyvä ymmärtää, ettei maailmassa ole ainuttakaan intohimoa, josta ei voisi tehdä ammattia. Polku on kivinen, mutta sitäkin kiinnostavampi. Tärkeintä on, ettei luovuta. Esteiden tehtävä on vain pelästyttää heikommin motivoituneet kääntymään takaisin.
